Tunnustus eli uskonkäsitys
Tunnustus eli uskonkäsitys ilmaisee uskoa ja elämän suuntaamista sen mukaan. Tunnustaminen ei siten ole varsinaisesti uskonkohtien luettelemista, vaan oman itsensä jättämistä sen varaan, mihin tunnustaa uskovansa.
Uskontunnustuksen lausutaan jumalanpalveluksissa ja se on kunnian antamista Jumalalle ja kiittämistä hänen pelastusteoistaan.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opillinen perusta on lausuttu kirkkolain ja kirkkojärjestyksen alussa (KL 1:1 §, KJ 1:1 §). ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon katolisessa uskontunnustuksessa, jotka ovat apostolinen, nikealaiskonstantinopolilainen ja Athanasiuksen uskontunnustus, sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.”
Raamattu on arvohierarkian huipulla
Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Opin suhteen Raamattu on arvohierarkiassa ensisijainen, seuraavina tulevat kolme vanhakirkollista katolista tunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat.
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat ovat Augsburgin tunnustus (1530), Augsburgin tunnustuksen puolustus (1530), Lutherin Iso ja Pieni katekismus (1529), Schmalkaldenin uskonkohdat (1537) ja Yksimielisyyden ohje (1577). Nämä koottiin Yksimielisyyden kirjaksi (Liber concordiae) 1580. Ruotsissa ja Suomessa on aiemmin tunnustuskirjojen vertaisena pidetty myös Upsalan kokouksen päätöstä v. 1593.